Oltiin toisella paikkakunnalla pulkkamäessä. Paikallisen laskettelurinteen laitamille on tehty mukavat mäet pienten ja isojen liukua. Mäen päällä on vielä lämmin kota eväiden syöntiin ja kodan vieressä selkeä opastaulu jossa kerrottiin toimintaohjeet (kuten: lasketaan keskeltä, kiivetään reunoilta, ei saa laskea seisaallaan, ei saa laskea toisen päälle jne). Luin ohjeet ääneen molemmille muksuille (saman setin läpisin kyllä jo menomatkalla autossa ihan muuten vaan).
Jo mennessämme paikalle tarttui korvaan ja silmään miten äiti-kollega 'kannusti' arviolta kaksivuotiasta lastaan kiipeämään tahmeassa rinteessä yksin pulkkaa vetäen ylös: "Mähän sanoin sulle et oisit jääny isäs kanssa kotiin. Ei ois ollu mikään pakko lähtee. Mä en kuule sulle sitä pulkkaa tule vetämään, sä pääset kyllä itsekin ja jos et pääse ni se on sit voi voi..." Tätä jatkui useamman minuutin lapsen pakertaessa hiki päässä ja itku silmässä, kenkien lipsuessa ja luistaessa. Kun lapsi lopulta pääsi perille, sai hän äidiltä vielä kannustavan kommentin "Sieltä se meidän Terhi-Taavetti tulee ja oikein mahtavan vinkunan ja valituksen saattamana! Hienoa!"
Teki niin mieli mennä ja sanoa muutama suora sana mutta en mennyt. Fiilikset meni kuitenkin, siitä eteenpäin seurasin vain sen pienen lapsen edesottamuksia. Samassa seurueessa oli myös isompia lapsia jotka innostuivat laskemaan lasku-uralta toiselle vinottain, eli laskusuunnan poikki. Tähän puututtiin kertaalleen mutta lapset jatkoivat. Seuraavaksi näin yhden lapsen laskevan seisaallaan pulkalla ja näin jo omien muksujeni innostuvan puuhasta ja kun satuin lapsen kohdalle, sanoin napakasti mutta täysin rauhallisesti että tuohon tauluun kirjoitettujen sääntöjen mukaan täällä ei saa laskea seisaallaan. Tästä lapsen äiti riemastui ja tuli meuhkaamaan että 'Siun ei kuule tartte puuttuu miun lasten laskemiseen. Ko mie en näe siin mitää vaarallist ni se saa kyl laskee just sillee ku sit huvittaa' No mitäpä siihen enää voisi sanoa, totesin vain että säännöt kieltävät ja lapset näyttävät virheellistä esimerkkiä pienemmilleen, ja että oletin että aikuiset olivat lukeneet ja ymmärtäneet säännöt koska kielsivät lapsia laskemasta poikittain. Tässä vaiheessa seurueen kolme vanhinta muksua siirtyivät pulkkineen laskemaan huoltoväylälle joka laski kodalta läheiselle kahvilalle.
Riittämiin pulkkailtuamme menimme kahvioon juomaan mehua, ja näimme aitiopaikalta miten lapset laskivat suoraan päin laskettelusuksitelinettä ja yksi ehti kaksi kertaa törmätä rakennuksen seinään, ja siis ihan kilpailuhengessä siinä tuuleteltiin että kuka uskaltaa hurjimman vedon vetää. Missään vaiheessa eivät äitien päät kääntyneet. Minua huolestutti lasten puolesta, mutta toki myös ärsytti suunnattomasti että heidän käyttäytymiseensä ei puuttunut kukaan. Lähtiessäni kahviosta mainitsin tilanteesta yhdelle työntekijälle joka lupasi kerrata säännöt edes lapsille itselleen jos vanhempia ei niin kiinnostanut.
Minähän olen tunnetusti kova ärsyyntymään kaikesta ja varmaan monien mielestä pidän omia lapsiani aivan liian lyhyessä hihnassa, mutta en kyllä tajua tuota. Sen ymmärrän että kaikkea ei voi kukaan nähdä, jos on useampi vahdittava, ja vahinkojakin tietysti sattuu. Mutta jos minä olen kertonut lapselleni säännöt ja joku muu niistä muistuttaa jos en itse näe pöljäilyä, arvostaisin sitä kyllä suuresti. Sen sanomisenkin voi tehdä monella tavalla tietysti, mutta jos sanoo että tämän paikan säännöissä se ja tämä ja tuo ei ole sallittua, niin minusta se olisi todella asiallista.
Sääntöjä venyttää myös Esikko. Miten se voikin olla noin... ärsyttävä? Inttää vastaan, jänkyttää, vänkyttää, sanoo takaisin, tuijottaa julkeasti silmiin ja kieltäytyy... Enpäs! En varmaan tee! Sä et ikinä! Mä en koskaan saa mitään! Sä aina vaan ton toisen kanssa! Sä et ees rakasta mua! Oisinpa syntynyt toiseen perheeseen! Sä oot maailman tyhmin äiti! Kaikkien muiden äidit on satamiljoonaa kertaa kivempia kuin sä, sä et oo yhtään kiva! Mä en rakasta sua iki-ikinä ja mä muutan kyl täältä pois! Sä inhoot mua!
Mitäpäs siinä sitten teet muuta kuin palautat lapsen takaisin lapseksi omalle paikalleen. Mutta keinot ovat vähissä. Tuntuu että rauhallisella puheella ei ole mitään tehoa, ei pienintäkään. Huutaakaan ei aina jaksaisi, se tuntuu pahalta ja siitä toipumisessa menee aina molemmilla aikaa. Mutta eihän se nyt voi silmillekään tulla, kuusivuotias? Haliahan se tarvitsee ja hakee, ja sitä halia minäkin haluaisin ja tarvitsisin kipeästi, mutta kun tuo jatkuva rissaaminen kiristää pinnaa ihan hemmetisti... siinä sitä sitten karjutaan kurkku punaisena ja sitten itketään molemmat. Teinivuosia odotellessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti