Ihannemaailmassa iltamme olisivat täynnä lempeää yhdessäoloa: läheisyyttä ja hellyyttä. Näen itseni pesiytymässä lasten kanssa upottavalle (tahrattomalle) sohvalle peittojen ja tyynyjen lomaan. Olisi ihanaa kujerrella, halia ja suukotella, kuunnella keskittyen molempien lasten kuulumiset hoitopäivältä, lukea kirjoja yhdessä ja hassutella. Hieman myöhemmin söisimme ihanan aterian yhdessä, sitten lapset leikkisivät yhdessä ja minä istuisin edelleen sohvalla ehkä lukien kirjaa tai neuloen. Villeimmissä kuvitelmissani laittaisin suihkun ja hampaanpesun jälkeen kultahippuseni nukkumaan, ja jumppaisin sen jälkeen reippaasti olohuoneessa ja menisin sitten itsekin suihkunraikkaana nukkumaan ajoissa.
Todellisuus on tarua raadollisempi.Työajan päättyessä kiiruhdan hakemaan lapset, vaihdan kuulumiset päiväkodilla, pakkaan lapset autoon, ajan kotiin, puran lapset ja kamppeet autosta, naputan lapsille että vaatteet on laitettava paikoilleen eteisen lattialta, teen tai lämmitän ruokaa, kiellän lapsia riehumasta, pesen pyykkiä, kehoitan lapsia istumaan aloillaan kun katsovat lastenohjelmia, ripustan pyykkiä, komennan lapsia olemaan hiljempaa, laitan puhtaita vaatteita kaappiin, irrotan taistelevat lapset toisistaan ja komennan leikkimään nätisti yhdessä, tyhjennän astianpesukoneen, irrotan taistelevat lapset toisistaan ja komennan leikkimään nätisti erikseen, täytän astianpesukonetta, pyydän kauniilla äänellä lapsia korjaamaan lelut paikoilleen , teen kauppalappua, pyydän kireämmällä äänellä lapsia korjaamaan lelut paikoilleen, silitän työvaatteita ja komennan lapsia riisumaan ja pesulle, vien roskapussin ja hoputan lapsia riisumaan ja pesulle, mietin mitä seuraavana päivänä syödään, hätistän lapset hampaanpesulle ja pukemaan yöpuvut, mietin työasioita samalla kun luen väsyneenä, kireällä äänellä iltasadun harppoen tylsien kohtien yli. Sitten halitaan, silitellään ja toivotetaan hyvää yötä ja alkaa oma aikani. Tai ei: kuopuksella on jano, esikoisella asioita kerrottavana, kuopuksella pissahätä, esikoisella lisää asioita kerrottavana, kuopuksella hiki, esikoisella isiä ikävä, kuopuksella unilelu kateissa, esikoisella isiä ikävä jne. Ja minä kihisen kiukusta ja sähisen suustani asioita joita väsyneen suusta tulee vaikka hyvin tiedän ettei pitäisi.
Ja joka ilta näihin aikoihin päätän, että seuraavana iltana hanskaan kaiken paremmin. En hermostu, olen rauhallinen, keskityn lapsiin ja todella kuuntelen, leikin, pelaan ja luen ja teen pakolliset kuviot tehokaasti vasta lasten mentyä nukkumaan. Jos tän arki-iltayhtälön osaisi ratkaista niin että ei joka ilta harmittaisi, niin se varmasti parantaisi kaikkien meidän elämänlaatua... Olen sentään jo priorisoinut enkä arki-iltaisin esim. siivoa tai emme käy kaupassa, eikä meillä ole oikeastaan mitään harrastuksia joiden mukaan pitäisi kiiruhtaa. Tuntuu etten repeä millään kaikkeen, eikä varmasti tarvitsekaan, mutta aikaa pitäisi saada enemmän lapsille ja yhdessä olemiselle.
Olen muistellut omaa lapsuuttani ja tuntuu että silloin vanhempieni läsnäolo tarkoitti sitä että äitini oli kotona tekemässä juuri näitä pakollisia askareita ja minä leikin itsekseni/kavereiden kanssa. Muistikuvani eivät varmasti ylety kuopukseni ikään, mutta niinä aikoina vanhemmuus oli varmaan tosi erilaista kuin se nyt on. Miettiköhän äitini pyykkiä ripustaessaan että olisi pitänyt olla lapsen kanssa leikkimässä? Ehkä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti