Lyhyenkin loman jälkeen kuopuksen on vaikea aloittaa päivähoito. Nyt tahmeita aamuja entisestään hankaloittaa se, että omassa, tutussa ryhmässä on vielä vieraita aikuisia lomapäivystyksen ajan eikä aamulla ole vastassa tuttua ja turvallista aikuista. Kun aamu alkaa sanoilla 'Äiti, mutta kun minä haluaisin olla sinun kanssasi kokonaisen päivän' on vaikea pitää silmät kuivina. 'Niinhän minäkin haluaisin mutta kun äidin on pakko mennä töihin.'
Tuntuu tosi kimurantilta löytää aina se jokaiselle asialle oikea tapa selvittää lapselle mistä mikäkin johtuu. Toisaalta haluaisin kertoa riittävän selkeästi jotta lapsi varmasti ymmärtää, mutta en halua että lapset murehtivat asioita joihin eivät voi vaikuttaa. Sitähän teen itse nyt aikuisena: koetan kannatella harteillani asioita joihin en juurikaan voi vaikuttaa ja samalla meinaan lyyhistyä sen painon alle. Lasten ei tarvitse huolehtia sitä mihin meidän rahat riittää tai ei riitä, mutta toisaalta haluaisin välittää heille lempeästi ja selkeästi sen, miksi suurin osa aikuisista menee aamulla töihin eivätkä jää kotiin lastensa kanssa vaikka haluaisivatkin.
Kyynelsilmäinen kuopus katsomassa lasioven läpi äidin perään... nämä kahdeksan ja puoli tuntia tuntuvat viikoilta taas tänään. Vaikka tiedän että hänen päivänsä sujuvat pääsääntöisesti aina hyvin ja hänen erotuskansa on varmasti helpottanut jo aikaa sitten, jostain syystä tänään tämä murhe on mukanani erityisen voimakkaana. Mahoton on ikävän määrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti